Hankalasti hahmotettava nykyisyys

Eilen, kun ajoimme poikani kanssa Hyvinkäälle, jossa käymme kerran viikossa musiikkileikkikoulussa, kuuntelin radiosta entisen pääministerin Esko Ahon haastattelua. 25 vuotta sitten Neuvostoliitossa yritettiin vallankaappausta. Samana vuonna valtio hajosi ja muun muassa Viro itsenäistyi. Aho muisteli Suomen hallituksen taiteilua epävarmassa tilanteessa. Hän totesi, että hänen hallituksensa ei osannut arvioida, kuinka heikossa tilanteessa Neuvostoliitto oli ja oli siksi aluksi varovainen ja asettui tukemaan Gorbatšovia ja sitä kautta tunnusti myös Moskovan keskushallinnon aseman. Olosuhteet muuttuivat nopeasti ja neuvottelut Viron kanssa aloitettiin. Aho kertoi, että keskeinen kansainvälisen politiikan tietolähde oli televisiokanava CNN, mutta kun sitä ei Kesärannassa ollut, hän seurasi tapahtumia Viron television kautta. Entinen pääministeri muisteli, että kun hän näki kuvaa innostuneista tallinnalaisista, hän ymmärsi, että jotain suurta oli tekeillä eikä menneeseen ollut enää paluuta. Aho ei osannut viroa, hän sai käsityksensä aistimalla televisiossa näkyvien ihmisten tunnelmia.

Koko tämä tapahtumakulku on mielenkiintoinen osoitus siitä, kuinka vähän tekemistä järjellä ja rationaalisella pohdinnalla on suurissa muutoksissa ja maailmanhistorian suurten linjojen muotoutumisessa. En moiti Ahoa, vaan päinvastoin, ihailen sitä, että hän pystyy ja haluaa jälkikäteen analysoida toimintaansa näin rehellisesti. Hänen muistelunsa eivät osoita, että hän olisi tehnyt virheitä ja vääryyksiä, vaan sen, että hän on ihminen. Ihminen elää väistämättä ainoastaan nykyhetkessä.

Nykyisyys on mielenkiintoinen aika. Historiaa voidaan etäisyyden turvin tutkia kaikessa rauhassa ja tulevaisuudestakin voidaan eri asioiden suhteen laatia erilaisia skenaarioita, joiden todennäköisyyksiä voidaan arvioida ja joiden toteutumiseen suuntaan tai toiseen voidaan sitten yrittää vaikuttaa tai olla vaikuttamatta. Mennyttä ja tulevaa ihminen voi yrittää hallita järjellä, mutta entä nykyisyyttä? Se on koko ajan läsnä ja ajoista konkreettisin. Silti sitä, miten asiat ovat juuri nyt, mitä tapahtuu nyt, mikä on tapahtumien kulun suunta nyt, on vaikea hahmottaa siinä samassa hetkessä, jossa kaikki tapahtuu. Jälkikäteen ymmärrämme asioita, ne loksahtavat paikalleen ja epäselvä, sumuinen ja sekava nyt muuttuu loogiseksi ja siistiksi jatkumoksi, joka ei lainkaan tee oikeutta sille, miten asiat ovat sitä hetkeä eläneille tuntuneet ja näyttäytyneet. Elämä on paljon monimutkaisempaa kuin mitä historiankirjoitus voi ikinä taltioida. Tämä seikka kyllä tunnistetaan yleisesti historiantutkijoiden keskuudessa, en ole keksinyt mitään uutta. Ongelma on kuitenkin ylitsepääsemätön: maailma on liian suuri ja moninainen, jotta se voitaisiin sellaisenaan kaapata kirjan sivuille.

Nykyhetken kokonaisuuden hahmottamisen mahdottomuus on vajavaisuus, jonka kanssa meidän on vain elettävä. Se kuuluu ihmisenä olemiseen, emme pääse sitä pakoon. Meidän on hyväksyttävä se, että on pystyttävä toimimaan vajavaisinkin tiedoin, sillä toimimme vajavaisin tiedoin jatkuvasti. Tämä ei ole oodi tietämättömyydelle. En sano, ettemmekö voisi mitenkään varautua kohtaamaan eteemme tulevia asioita. Laaja yleissivistys, yleinen ymmärrys maailmasta ja sen toiminnasta sekä vankka moraali auttavat vaikeissa tilanteissa. Ne ovat erittäin tärkeitä ja antavat perustan, jonka pohjalta toimia. Niistä on kuitenkin vain rajallisesti apua, kun tapahtumat hyökyvät päällemme ja asioihin on reagoitava tässä ja nyt.

On mukava ajatella maailmasta tai ainakin itsestään, että sitä toimii rationaalisesti ja pyrkii parhaansa mukaan valitsemiinsa päämääriin. Ajatukset vapaasta tahdosta, jonka perustana ovat ihmisen itse punnitsemat arvot ja tiedot, ovat kuitenkin harhaa. Ihminen ei hallitse kohtaloaan, ei omalta osaltaan eikä ihmiskuntana. Vaelluksemme on hapuilua pimeässä. Parhaillaankin voimme vain yrittää luottaa siihen, että olemme tarpeeksi selvillä siitä, miten asiat ovat ja miten niiden tulisi olla.

Jäljelle jää vain usko. Kunpa se ei kohdistuisi ihmiseen: meidän on uskottava sellaiseen, joka on elämän ja nykyhetken tuolla puolen. Ihmiseen ei tule ikinä luottaa. Olen saanut kuulla, että tämä on pessimismiä. Mitä ovat pessimismi ja optimismi? Helsingin Sanomat on viime aikoina valistanut lukijoitaan, että Yhdysvaltain presidentinvaaleissa entinen ulkoasiainministeri Clinton edustaa optimismia ja liikemies Trump taas pessimismiä, koska ensimmäinen on edistyksellinen ja jälkimmäisen mielestä asiat menevät päin helvettiä (nämä ovat ilmeisesti ehdokkaiden omat muotoilut). Jos edistyksellisyys on optimismia, onko konservatiivisuus pessimismiä? Miksi usko ihmiseen on optimismia ja miksi se on hyvä asia, vaikka sille ei olisikaan perusteita?

Jos en usko ihmiseen, mutta sen sijaan Jumalaan, olenko silti pessimisti? Antiikin kreikkalaisten moraaliajattelussa oli keskeisellä sijalla termit hybris ja nemesis. Hybris tarkoitti, että ihminen luuli olevansa kaikkivoipa ja asetti itsensä jumalten yläpuolella. Sitä seurasi nemesis, vääjäämätön jumalainen kosto, jonka myötä ihminen sai ansionsa mukaan.