J.
R. R. Tolkien toteaa esseessään Saduista
(On Fairy-Stories),
joka on julkaistu kokoelmateoksessa
Puu ja lehti,
että sadut tarjoavat fantasiaa, elpymistä, pakoa ja lohtua.
Tolkienin mielestä yksi niiden tärkeimmistä tehtävistä on, että
ne mahdollistavat paon todellisuudesta. Hän kuitenkin korostaa, että
pakeneminen ei itsessään ole säälittävää tai halveksittavaa,
vaan hyvin usein se on käytännöllistä tai sankarillistakin.
”Miksi sellaista ihmistä pitäisi halveksia, joka huomattuaan
olevansa vankilassa yrittää päästä ulos ja palata kotiinsa?”
Pentti
Linkola kirjoittaa teoksessaan Toisinajattelijan
päiväkirjasta,
että nykyään ei enää ole kapinoita, koska nykyajan epätoivo
purkautuu sisäänpäin:
”Koko yhteiskunnan koneisto, päätöksentekijäin sananvalta, viestintävälineiden tuhotulva, sosiaali- ja lääkintöhuolto, saavat näennäisine olalle taputuksineen häviäjän lannistumaan ja vakuuttumaan, että vika on hänessä: hän on huono, lahjaton, sopeutumaton. Hiljattain yksinäisten iltojen ikäväntorjuntakampanjaani osuivat unkarilaisen runoilijan Laszlo Nagyn muistelukset ja erityisesti niiden pari lausetta: »Hermostoni järkkyi, sikisi pahaenteisiä ajatuksia. Ensin uskoin naiivisti, että vika on minussa, sitten kävi ilmi, että se on ulkona, todellisuudessa.»”
Myös
Tolkien huomauttaa, että todellisuus voi olla sellainen, että sitä
on syytäkin paeta. Kirjailija voi sanoa vastalauseensa vaikkapa
sähköisille, massatuotetuille katulampuille jättämällä ne pois
tarinastaan.
”Eskapisti ei nöyristele muodin ohimeneville oikuille yhtä paljon kuin sen vastustajat. Hän ei tee esineistä (joita voi olla aivan järkevää pitää huonoina) isäntiään tai jumaliaan palvomalla niitä välttämättöminä, jopa »väistämättöminä». Eikä hänen niin helposti yleenkatseellisilla vastustajillakaan ole takeita siitä, että hän lopettaisi tähän: hän saattaa nostattaa ihmiset kaatamaan katulamppuja.”
Tolkienin
mielestä on ”säälittävän järjetöntä” ajatella, että
autot kuuluisivat ”todelliseen elämään” enemmän kuin hevoset.
Tai kuten Linkola kirjoittaa:
”Olen jo vuosikymmeniä kysellyt, kuka tai ketkä ovat tehneet jatkuvan talouskasvun päättömästä ideasta käskyn, kuka julistanut sellaisen tärisyttävän pölhöyden kuin kansainvälisen kilpailun. Olen tiedustellut pitäviä perusteluita sille, miksi tuohivirsu, nutukas, heinäkenkä ovat huonompia ratkaisuja kuin muovisaapas, hevonen takapajuisempi kuin traktori, lammaspaimenet väistyvä ja petrokemianinsinöörit vahvistuva ammattikunta. En ole perusteluita koskaan saanut, eikä niitä ole. Asiat vain ovat niin. Olen pilkannut sellaista terminologiaa kuin »ajanmukainen», »aikansa elänyt», »ajan vaatimukset» – aikako esittää vaatimuksia eikä ihminen?Olen ollut väärillä jäljillä. Juuri niin on, aika vaatii eikä ihminen. Ihminen ajautuu, sitä viedään, kuin elukkaa teurastamoon, ei ihmisellä ole mitään olennaista osaa todellisuuden hallinnassa. – – Ei kukaan väittänytkään, että siirtymisessä ATK-järjestelmiin ja tietoyhteiskuntaan olisi mitään mieltä, en ainakaan koskaan ole lukenut sellaista missään väitettävän. Mutta se vain tuli koska se oli tullakseen, koska se oli edistystä, koska aika vaati sitä.”
Tommi
Uschanov ihmetteli kolumnissaan, että ”miksi Impivaaraa pidetään kauhukuvana, mutta Muumilaaksoa ei”. Uschanov ihmetteli, miksi
julkisessa retoriikassa ”paluu Impivaaraan” nähdään
järkyttävänä taantumisena. Kuten Uschanov vihjaa, tämä voi
johtua siitä, että sanonnan käyttäjillä on Seitsemän
veljeksen alku hyvässä
muistissa, mutta he eivät muista, miten se päättyy. Veljekset
rakentavat Impivaarasta hyvinvoivan uudistilan, jonne sivistys levisi
siinä kuin Jukolaankin. Romaanin alussa veljekset muuttavat
Impivaaran villiin korpeen paetakseen maailmaa. Juuri tähän
ajatukseen ja tavoitteeseen ”impivaaralaisuuden” kritiikki
kohdistuu. Veisin kuitenkin impivaaralaisuuden puolustamisen
pidemmälle kuin Uschanov: mitä vikaa siinä veljesten
alkuperäisessä tavoitteessakaan oli? Miksi olisi säälittävää
tai häpeällistä paeta maailmaa, jossa lukkari telkeää tupaan ja
pitää nälässä ja toukolalaiset pilkkaavat ja haastavat riitaa?
Miksi maanviljely Jukolassa ja pitäjän jäsenenä toimiminen olisi
arvokkaampaa kuin veljesten romaanin alussa esittämä ajatus elää
rauhassa metsässä?
Kun
Jukolan veljekset miettivät, mitä he tekisivät, kun asiat eivät
tunnu lutviutuvan eivätkä he tule muiden kanssa toimeen, Lauri
ehdottaa muuttoa kylästä pois: ”Muuttakaamme metsien kohtuun ja
myykäämme viheliäinen Jukola, tai pankaamme se vuokralle – –
muuttakaamme hevosinemme, koirinemme ja pyssyinemme juurelle jyrkän
Impivaaran vuoren. Sinne rakentakaamme itsellemme iloinen pirtti
iloiselle päivänkaltevalle aholle, ja siellä, pyydellen salojen
otuksia, elämme rauhassa kaukana maailman menosta ja kiukkuisista
ihmisistä.” Veljes toisensa jälkeen haltioituu ajatuksesta.
Seitsemän
veljestä palaavat lopulta maatalouden harjoittamisen piiriin,
opettelevat lukemaan ja heistä tulee arvostettuja miehiä
pitäjässään. Tämä on julkisessa keskustelussa usein tulkittu
kevyesti niin, että sivistys olisi voittanut. Veljekset eivät siis
käpertyneetkään Impivaaraansa. Mutta oliko veljesten paluu
”sivistyksen pariin” merkki sivilisaation voitosta ja
moraalisesta paremmuudesta? Romaani antaa sille proosallisemman
selityksen: ”Mutta kovin jo rupesikin vähenemään metsävilja
noissa tienoissa Impivaaran ympärillä; ja aika oli jo veljesten
käydä kokemaan toisenkaltaista elonkeinoa.” Veljekset eivät kadu
metsässä viettämäänsä aikaa eivätkä romaanin lopussakaan pidä
”sivistynyttä” elämää lähtökohtaisesti arvokkaampana kuin
metsäläiselämää. Kuten Aapo toteaa, kun veljekset palaavat
Jukolaan:
”Kymmenen kultaista vuotta on mennyt sitten kun vihan, sydämen kiukun vallassa pakenimme metsien pimeyteen. Niin teimme. Mutta uskonpa, jos lakkaamatta olisimme oljennelleet etelässä tuolla, vainon ja närkästyksen katkerassa ilmassa, että käyskelisimme murheen poikina nyt. Onneksemme siis heitimme kylän ja kylänmiehet; sillä nyt on tapahtunut miehissä muutos.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti