keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Pakoon julmaa maailmaa

J. R. R. Tolkien toteaa esseessään Saduista (On Fairy-Stories), joka on julkaistu kokoelmateoksessa Puu ja lehti, että sadut tarjoavat fantasiaa, elpymistä, pakoa ja lohtua. Tolkienin mielestä yksi niiden tärkeimmistä tehtävistä on, että ne mahdollistavat paon todellisuudesta. Hän kuitenkin korostaa, että pakeneminen ei itsessään ole säälittävää tai halveksittavaa, vaan hyvin usein se on käytännöllistä tai sankarillistakin. ”Miksi sellaista ihmistä pitäisi halveksia, joka huomattuaan olevansa vankilassa yrittää päästä ulos ja palata kotiinsa?”

Pentti Linkola kirjoittaa teoksessaan Toisinajattelijan päiväkirjasta, että nykyään ei enää ole kapinoita, koska nykyajan epätoivo purkautuu sisäänpäin:

”Koko yhteiskunnan koneisto, päätöksentekijäin sananvalta, viestintävälineiden tuhotulva, sosiaali- ja lääkintöhuolto, saavat näennäisine olalle taputuksineen häviäjän lannistumaan ja vakuuttumaan, että vika on hänessä: hän on huono, lahjaton, sopeutumaton. Hiljattain yksinäisten iltojen ikäväntorjuntakampanjaani osuivat unkarilaisen runoilijan Laszlo Nagyn muistelukset ja erityisesti niiden pari lausetta: »Hermostoni järkkyi, sikisi pahaenteisiä ajatuksia. Ensin uskoin naiivisti, että vika on minussa, sitten kävi ilmi, että se on ulkona, todellisuudessa.»

Myös Tolkien huomauttaa, että todellisuus voi olla sellainen, että sitä on syytäkin paeta. Kirjailija voi sanoa vastalauseensa vaikkapa sähköisille, massatuotetuille katulampuille jättämällä ne pois tarinastaan.

Eskapisti ei nöyristele muodin ohimeneville oikuille yhtä paljon kuin sen vastustajat. Hän ei tee esineistä (joita voi olla aivan järkevää pitää huonoina) isäntiään tai jumaliaan palvomalla niitä välttämättöminä, jopa »väistämättöminä». Eikä hänen niin helposti yleenkatseellisilla vastustajillakaan ole takeita siitä, että hän lopettaisi tähän: hän saattaa nostattaa ihmiset kaatamaan katulamppuja.”

Tolkienin mielestä on ”säälittävän järjetöntä” ajatella, että autot kuuluisivat ”todelliseen elämään” enemmän kuin hevoset. Tai kuten Linkola kirjoittaa:

Olen jo vuosikymmeniä kysellyt, kuka tai ketkä ovat tehneet jatkuvan talouskasvun päättömästä ideasta käskyn, kuka julistanut sellaisen tärisyttävän pölhöyden kuin kansainvälisen kilpailun. Olen tiedustellut pitäviä perusteluita sille, miksi tuohivirsu, nutukas, heinäkenkä ovat huonompia ratkaisuja kuin muovisaapas, hevonen takapajuisempi kuin traktori, lammaspaimenet väistyvä ja petrokemianinsinöörit vahvistuva ammattikunta. En ole perusteluita koskaan saanut, eikä niitä ole. Asiat vain ovat niin. Olen pilkannut sellaista terminologiaa kuin »ajanmukainen», »aikansa elänyt», »ajan vaatimukset» – aikako esittää vaatimuksia eikä ihminen?

Olen ollut väärillä jäljillä. Juuri niin on, aika vaatii eikä ihminen. Ihminen ajautuu, sitä viedään, kuin elukkaa teurastamoon, ei ihmisellä ole mitään olennaista osaa todellisuuden hallinnassa. – – Ei kukaan väittänytkään, että siirtymisessä ATK-järjestelmiin ja tietoyhteiskuntaan olisi mitään mieltä, en ainakaan koskaan ole lukenut sellaista missään väitettävän. Mutta se vain tuli koska se oli tullakseen, koska se oli edistystä, koska aika vaati sitä.”

Tommi Uschanov ihmetteli kolumnissaan, että ”miksi Impivaaraa pidetään kauhukuvana, mutta Muumilaaksoa ei”. Uschanov ihmetteli, miksi julkisessa retoriikassa ”paluu Impivaaraan” nähdään järkyttävänä taantumisena. Kuten Uschanov vihjaa, tämä voi johtua siitä, että sanonnan käyttäjillä on Seitsemän veljeksen alku hyvässä muistissa, mutta he eivät muista, miten se päättyy. Veljekset rakentavat Impivaarasta hyvinvoivan uudistilan, jonne sivistys levisi siinä kuin Jukolaankin. Romaanin alussa veljekset muuttavat Impivaaran villiin korpeen paetakseen maailmaa. Juuri tähän ajatukseen ja tavoitteeseen ”impivaaralaisuuden” kritiikki kohdistuu. Veisin kuitenkin impivaaralaisuuden puolustamisen pidemmälle kuin Uschanov: mitä vikaa siinä veljesten alkuperäisessä tavoitteessakaan oli? Miksi olisi säälittävää tai häpeällistä paeta maailmaa, jossa lukkari telkeää tupaan ja pitää nälässä ja toukolalaiset pilkkaavat ja haastavat riitaa? Miksi maanviljely Jukolassa ja pitäjän jäsenenä toimiminen olisi arvokkaampaa kuin veljesten romaanin alussa esittämä ajatus elää rauhassa metsässä?

Kun Jukolan veljekset miettivät, mitä he tekisivät, kun asiat eivät tunnu lutviutuvan eivätkä he tule muiden kanssa toimeen, Lauri ehdottaa muuttoa kylästä pois: ”Muuttakaamme metsien kohtuun ja myykäämme viheliäinen Jukola, tai pankaamme se vuokralle – – muuttakaamme hevosinemme, koirinemme ja pyssyinemme juurelle jyrkän Impivaaran vuoren. Sinne rakentakaamme itsellemme iloinen pirtti iloiselle päivänkaltevalle aholle, ja siellä, pyydellen salojen otuksia, elämme rauhassa kaukana maailman menosta ja kiukkuisista ihmisistä.” Veljes toisensa jälkeen haltioituu ajatuksesta.

Seitsemän veljestä palaavat lopulta maatalouden harjoittamisen piiriin, opettelevat lukemaan ja heistä tulee arvostettuja miehiä pitäjässään. Tämä on julkisessa keskustelussa usein tulkittu kevyesti niin, että sivistys olisi voittanut. Veljekset eivät siis käpertyneetkään Impivaaraansa. Mutta oliko veljesten paluu ”sivistyksen pariin” merkki sivilisaation voitosta ja moraalisesta paremmuudesta? Romaani antaa sille proosallisemman selityksen: ”Mutta kovin jo rupesikin vähenemään metsävilja noissa tienoissa Impivaaran ympärillä; ja aika oli jo veljesten käydä kokemaan toisenkaltaista elonkeinoa.” Veljekset eivät kadu metsässä viettämäänsä aikaa eivätkä romaanin lopussakaan pidä ”sivistynyttä” elämää lähtökohtaisesti arvokkaampana kuin metsäläiselämää. Kuten Aapo toteaa, kun veljekset palaavat Jukolaan:

”Kymmenen kultaista vuotta on mennyt sitten kun vihan, sydämen kiukun vallassa pakenimme metsien pimeyteen. Niin teimme. Mutta uskonpa, jos lakkaamatta olisimme oljennelleet etelässä tuolla, vainon ja närkästyksen katkerassa ilmassa, että käyskelisimme murheen poikina nyt. Onneksemme siis heitimme kylän ja kylänmiehet; sillä nyt on tapahtunut miehissä muutos.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti