Idän ja lännen välissä

Ateneumissa on vielä tämän viikon loppuun saakka esillä Japanomania-näyttely, joka kertoo pohjoismaisten taiteilijoiden vuosisadan vaihteessa (1875–1918) saamista japanilaisvaikutteista. Japonismi liittyy orientalismiin, laajempaan kiinnostukseen sekä Kauko- että Lähi-idän maihin ja kulttuureihin. Orientalismi syttyi 1700- ja 1800-luvuilla, kun sellaiset maat kuten Osmanivaltakunta ja Kiina solmivat tiiviimpiä kontakteja Eurooppaan ja tulivat vahvemmin eurooppalaisten yleiseen tietoisuuteen. Se voidaan kytkeä yleisempään kiinnostukseen eksotiikkaan ja vieraisiin kulttuureihin, jotka olivat jo löytöretkien ajoista olleet suosittuja aiheita kirjallisuudessa ja muussa taiteessa. Etenkin intiaaneista ollaan oltu pitkään kiinnostuneita ”jalon villin” tematiikan hengessä.

Japani on tässä yleisessä eksotiikan etsinnässä oma kokonaisuutensa. Maan kulttuuri kiehtoo yhä monia eurooppalaisia: teeseremonioista ja uskonnollisista käsityksistä sarjakuviin ja videopeleihin japanilaisuudessa on jotakin, joka viehättää. Itse tunnen Japania hyvin vähän, mutta historioitsijan näkökulmasta maassa on jotakin merkillepantavaa. Se oli pitkään sulkeutunut, omaleimainen maa, jossa oli erikoinen hienostunut yhteiskunta ja kulttuuri. Meiji-restauraation myötä maa repäistiin voimalla nykyaikaan. Se omaksui vajaassa sadassa vuodessa, olennaisesti oikeastaan vain vuosikymmenissä, länsimaisen sivilisaation kaikki tehokkaat ja voitokkaat puolet. Materiaalisesti se on länsimaa, mutta se on myös osoittanut, että modernisaation ei tarvitse tarkoittaa kaikkinaista samanlaiseksi mössöksi muuttumista. Japani on säilyttänyt paljon omanlaisuudestaan, joka ei ulkopuoliselle heti aukea ja johon ei noin vain pääse sisään.

Aloitin eilen venäjän alkeiden opiskelun. Venäläisen kulttuurin pariin minua veti lukiolaisena löytämäni suuret kirjailijat, joista suosikkejani ovat Nikolai Gogol sekä Anton Tšehov. Kaksi neroa, joilla on muuten komeat etunimet. Yhtymäkohtia edellä kuvaamaani Japanin omalaatuisuuteen löytyy slavofiilisen liikkeen kautta, jossa haluttiin Venäjän kehittyvän venäläisyyden, omaehtoisuuden ja omien perinteidensä kautta ja suhtauduttiin torjuvasti sulautumiseen osaksi länsimaita, mitä zapadnikit ajoivat.

Venäjän ja Japanin kiinnostavuutta lisää, että ne ovat vanhanaikaisempia kuin Suomi ja populäärikulttuurin meille jatkuvasti tyrkyttämä nousukasmainen ja epäkypsä Amerikka. Suhtaudun suurella huvittuneisuudella siihen, kuinka Japani on suomalaiselle lehdistölle erikoisuus, poikkeus säännöstä. Talous- ja ulkomaantoimittajat pitävät lähtökohtaisesti hyvänä, että käsiteltävässä maassa on talous- ja väestönkasvua. Japani sotii räikeästi näitä dogmeja vastaan – ja menestyy silti. Moni varmaan eläisi mieluummin hyvin järjestetyssä Japanissa kuin vaikkapa hurjasti kasvavassa Nigeriassa. Tällaiset vastoinkäymiset eivät toki saa toimittajia luopumaan ideologioistaan, mutta on hauskaa nähdä heidän kärvistelevän ja selittelevän. Viimeksi tämänkaltainen juttu taisi olla Helsingin Sanomissa noin kuukausi sitten, kun lehti teki puolentoista sivun jutun naisten asemasta Japanin työelämässä. Jutussa kerrotaan, että ”Japanin väestö on maailman vanhinta ja ikääntyy yhä lisää. Matalan syntyvyyden ja olemattoman maahanmuuton vuoksi väestö myös pienenee.” Tämän ja yleisesti naisten oikeuksien vuoksi olisi hyvä saada naisia yhä enemmän töihin. Kummastusta herättää, että ”Japani on moderni yhteiskunta, mutta työelämässä perinteet ovat kunniassa ja muotoseikat tärkeitä.” Jutussa harmitellaan, että naiset tekevät mieluummin lyhyempää työpäivää huonommin palkatuissa julkisen sektorin ammateissa. Asiantuntijan lausunnosta on nostettu erilliseksi sitaatiksi masentunut toteamus, että ”jotkut naisopiskelijoista ovat todella konservatiivisia”. On mukava lukea vaihteeksi hyviäkin uutisia!

Eilinen venäjän oppitunti muistutti minua siitä, mikä siinäkin kulttuurissa alun perin viehätti. Ensimmäisellä tunnilla tehtiin selväksi, että aikuiset ihmiset teitittelevät toisiaan. Ystävyyden myötä voidaan alkaa sinutella, mutta ei heti tavatessa. Kieltä varten pitää opetella melkeinpä kahdet aakkoset, sillä käsin kirjoitetaan kaunoa. Kaunokirjoitus ja teitittely! Ex oriente lux!

Myönnän auliisti, että Venäjän ja Japanin tenho muodostuu osaksi siitä, että en tunne niitä kovin hyvin. Hienoja piirteitä poimiessa on hyvä ymmärtää, että ne eivät ole koko todellisuus kulttuurista. Kuten professori Klinge kirjoitti julkisissa päiväkirjoissaan: ”Poikani sanoi terävästi, että nostan Ranskasta esiin vain sen parhaita, Yhdysvalloista sen huonoja puolia.” (Tanskan sää, 2011, s. 45.) On myös niin, että kielten tunneilla opetetaan asiallista ja neutraalia kieltä, ei nuorison puhekieltä. Silti minua puistatti, kun luin joskus ulkomaalaisille pidetystä suomen tunnista, jossa opettaja kertoi, että suomessa ei ole epäkohteliasta käyttää henkilöstä sanaa ”se”. Ranskan opiskelijoille opetetaan kohteliaisuussanastoa, suomen opiskelijoille tällaista – mikä häpeä!

Suomella, suomalaisella kulttuurilla ja suomalaisuudella, olisi jotakin opittavaa Japanilta, Venäjältä ja Ranskalta. Professori Klinge vastasi pojalleen, ”että yritän esiin tuomillani asioilla vaikuttaa vaatimattomalta osaltani Suomen ja suomalaisten asenteisiin, en antaa täydellistä tai kaikinpuolista kuvausta noiden suurten maiden kulttuurista”. Japani ja Venäjä muistuttavat meitä siitä, että meidän on pystyttävä luottamaan itseemme, omiin vahvuuksiimme ja omiin perinteisiimme. Amerikkalaisuuden apinointi, historiaton käytännöllisyys, talouskehitys ilman moraalista pohdintaa ja kyseenalaistamaton nykyaikaisuus eivät ole luonnonlaki. Ne ovat oma valintamme. Menneet ja tulevat polvet, kulttuurimme ja maamme sekä kaunis kielemme ansaitsevat parempaa. Ennen japanomaniaa maassamme oli kulttuuriliike nimeltä fennomania, muistaako kukaan?

Toivotan lukijoilleni hyvää suomalaisuuden päivää ja kaunista toukokuuta.

Orpo ministeri

Helsingin Sanomien pääkirjoitussivujen tänään antama kuvaus ministeri Orvosta:

”Orpo edustaa monen kokoomuslaisen mielessä niitä piirteitä, joita kokoomuksen puheenjohtajalta odotetaan. Stubbissa vastaavasti vierastetaan joitakin piirteitä.

Siinä missä Stubb on julkisuushakuinen persoona, joka esittelee politiikan lomassa sujuvasti urheilusuorituksiaan, Orpo on korostetusti asiakeskeinen poliitikko.

Stubb ei ole kovin luontevasti loksahtanut valtiovarainministerin rooliin, jossa lukujen pitäisi putoilla suusta täsmällisinä. Samaan aikaan Orpo on osoittanut taitonsa sisäministerinä pakolaiskriisin hoidossa sekä puolueensa neuvottelijana sote-kiistassa ja paikallisesta sopimisesta väännettäessä. Hän on todennäköisesti hallituksen suosituin ministeri.”

Ministeri Orvon itsensä antama kuva itsestään:

Keskus ja periferia

Pääministeri Sipilä sanoi puolueensa tapaamisessa, että koko Suomi voitaisiin pitää asuttuna eikä väestön pitäisi keskittyä samalla tavalla kuin miten Ruotsissa on käynyt. Suurkaupunkilaisuuden ja modernin urbaaniuden pää-äänenkannattaja Helsingin Sanomat haistoi kerettiläisyyden ja antoi herra pääministerin kuulla kunniansa. Lehden tiistaisessa uutisessa ”Sipilän hajauttamisajatuksille tyrmäys” marssitetaan paikalle asiantuntijoita antamaan kriittisiä kommentteja pääministerin ajatusta kohtaan. Taloustieteilijät puuttuvat pääministerin sovinnaiseen ja tylsämieliseen perusteluun, että hajauttaminen voisi antaa Suomelle ”kilpailuetua”. Pääministerin ajatuksen taustalla on kuitenkin jotain syvempää. Vaikka lehti ei tätä jääkään pohtimaan, se mainitsee, että ”keskustan talousmaantieteellinen työryhmä hahmotteli kaksi vuotta sitten Suomea, jossa yhteiskunta voisi olla hajautettu, vaikka se saattaisikin tarkoittaa hitaampaa talouskasvua”. Jokin voisi siis olla jopa tärkeämpää kuin ne iänikuiset talousmukamastieteelliset perustelut, joilla politiikkaa yleensä harjoitetaan. Ei niin, että Helsingin Sanomat tällaisista asioista mitään ymmärtäisi: torstaina päätoimittaja Mukka kirjoitti vielä varmemmaksi vakuudeksi pääkirjoitussivujen kolumnissaan, että ”vuonna 2016 Sipilän hajauttamispolitiikka maistuu auttamatta vanhalta”.

”Taloustieteilijät tyrmäsivät tuoreeltaan pääministerin ajatukset. Kaupungistuminen on globaali megatrendi, ja keskittyminen tuo talouteen kiistattomia hyötyjä. Uskooko Sipilä ihan oikeasti hajauttamisen ilosanomaan?”

Eli meidän on tehtävä, mikä nyt on vuotta 2016 ja hypättävä mukaan globaaleihin megatrendeihin. Mikäköhän olisi Helsingin Sanomien pääkirjoitussivujen kannanotto muihin suuriin globaaleihin megatrendeihin, sellaisiin kuten liikakansoitus, eroosio, aavikoituminen, ilmaston lämpeneminen, lajien massasukupuutto ja näiden myötä tapahtuva biosfäärin romahtaminen sekä lähitulevaisuudessa häämöttävä ihmislajin sukupuutto? Niistä lehti ei ole ollut vakavasti huolissaan, mutta josko se syy on juuri tässä: nehän ovat globaaleja megatrendejä, mitä suotta potkia tutkainta vastaan. Sellaista on vuonna 2016, eläköön vuosi 2016!

Helsingin Sanomat ja muut suurkaupunkilaisuudessa korviaan myötä olevat kampanjoivat sen puolesta, että pääkaupunkiseudulle rakennettaisiin lisää taloja. Taustalla on kysynnän ja tarjonnan logiikka: jos asuntojen tarjonta lisääntyisi, niiden hinnat laskisivat. Olen kuullut moneen otteeseen valittelua siitä, kuinka suurien kaupunkien asukkaat elättävät muun Suomen. ”Elättäminen” tarkoittaa tässä yhteydessä jotain muuta kuin mitä se tarkoittaa siinä konkreettisessa mielessä, jossa maaseudulla tuotetaan kaupunkilaisten ruoka ja jossa maaseutu elättää kaupunkilaiset, jotka kuolisivat ilman maanviljelijöitä. Harvemmin harmitellaan sitä, että valtio tukee keskituloistenkin Helsingissä asumista, se on ehkä jollain tavalla normaalimpaa (vuotta 2016?). Unohduksissa on myös toinen osapuoli kysynnästä ja tarjonnasta: jospa ongelma ei olekaan siinä, että tarjontaa olisi liian vähän, kun pääkaupunkiseudulla on mukamas liian vähän taloja – kenties vika piilee kysynnässä?

Miksi maaseudulta ja pienistä kaupungeista muuttaa ihmisiä suuriin kaupunkeihin? Johtuuko se siitä, että suurkaupungit ovat niin kivoja ja niissä on urbaania pöhinää ja on se siistiä kun raitiovaunun ikkunasta näkee katukuvassa mitä monenmoisempaa moniarvoisuutta? Vai voisiko takana olla se talousjärjestelmämme dynamiikasta johtuva tosiasia, että syrjäseuduilla ei ole töitä? Suurissa väestökeskittymissä on töitä. Suuriin kaupunkeihin muutetaan syistä, jotka ovat loogisia – mutta ei niinkään siten, että muuttajat olisivat päätelleet koko kuvion ja päätyneet siihen, että kaupunkilaisuus olisi jotenkin parempi asia kuin maalaisuus. Asunnot maksavat Helsingissä enemmän kuin pienemmissä taajamissa siksi, että Helsinki on Suomen pääkaupunki. Suosittelen pohtimaan, mitä tuolle uusmaalaiselle kallioniemekkeelle tapahtuisi, jos pääkaupunkiasema annettaisiin jollekin muulle paikkakunnalle ja suurin osa työpaikoista siirtyisi toisaalle.

Kaupungistuminen ja globaalin teollis-taloudellisen järjestelmän voittokulku ovat tätä päivää, mutta onko niissä myös tulevaisuus?

Elämän kaksi vaihtoehtoa

Eilisissä Helsingin Sanomissa haastateltiin teoreettisen filosofian professori Sara Negriä, joka kertoi, miten loogista analyysia voi soveltaa vaikka jokapäiväisen keskustelun tulkinnassa.

”Yksi tavallinen päättelyvirhe on väärä kahtiajako. Siihen syyllistyy keskustelija, joka esittää, että pitää valita vain kahdesta vaihtoehdosta. Todellisuudessa niitä on useampia.

»Esimerkki: joko leikataan yliopistojen rahoitusta 20 prosenttia tai valtion talous ei kestä. Niinpä pitää hyväksyä, että ihmisiä erotetaan. Mutta tämä joko – tai esitetään niin, että se kattaa kaikki mahdollisuudet, vaikkei niin ole», Negri sanoo.

Logiikka kuulostaa mielenkiintoiselta! Koetetaanpa heti soveltaa sitä. Saman päivän lehdessä haastatellaan sisäasianministeri Orpoa, joka kertoo, että Unioni aikoo uudistaa politiikkansa turvapaikanhakijoiden suhteen. Komissio on antanut jäsenmaille kaksi vaihtoehtoa: joko kaikki Unionimaihin tulevat turvapaikanhakijat jaetaan tasaisesti jäsenmaiden kesken pysyvän jakomekanismin avulla tai sitten otetaan käyttöön järjestelmä, jossa jakomekanismi ei ole pysyvä, mutta se astuu voimaan ”kriisitilanteessa” eli silloin, jos johonkin maahan tulee merkittävästi enemmän turvapaikanhakijoita kuin muihin. Tässä tarjotaan taitavasti kahta vaihtoehtoa, jotka eivät vain rajaa muita pois vaan ovat myös olennaisesti sama vaihtoehto. Joihinkin Unionimaihin on merkittävästi enemmän tulijoita kuin toisiin – tämä ”kriisi” on normaalitila. Orpo pitää pysyvää mekanismia poliittisesti epärealistisena ja toteaa, että Suomi kannattaa kriisimallia. Näiden mallien väliltä on ehkä ministeri Orvon mielestä mukava valita vähemmän huono, mutta hänkin joutuu toteamaan, että jotkut kovakallot eivät ole vielä ymmärtäneet tätä joko – tai -asetelmaa:

”Orpon mukaan maat jakautuvat eri leireihin kahden vaihtoehdon kannalle, minkä lisäksi on »muutamia maita, joita mikään ei tunnu miellyttävän».”

Miksiköhän joillekin ei kelpaa kumpikaan vaihtoehdoista, joiden avulla Eurooppaan voidaan tuoda miljoonia humanitaarisia maahanmuuttajia? Kukaties siksi, että koko lähtökohta on väärä.